Olen muuttanut

Blogi jatkaa osoitteessa http://tekotaiteellinenbloginnimi.blogspot.com/

Lisätietoa tässä jutussa.

Naamateosanalyysi

Lisää vanhojen juttujen pyörtämistä on tapahtunut. Ensin otin irkkigaltsussa yhteisöt käyttöön, ja nyt liityin jopa facebookkiin. Jälkimmäistä oon pitänyt joutavuutena, koska kuulemani jutut siitä ovat olleet pääasiassa typeriä testejä ja muita sovelluksia. Sitten keksin, että sepä voisi olla mainio tapa olla edes jossain yhteydessä jo kaikonneiden real-life-tovereiden kanssa.

Nyt naamiksessa (ihan itte keksin äsken ekstempore!) kaveripyyntöjä lisäillessäni olen havainnut kiintoisia sosiaalisia dilemmoja. Missä menee se raja, kenet pyydän kaverikseni? Jos pyytää vain ne, joiden kanssa oikeasti on kaveerannut ja jutellut paljonkin, jää lista lyhyeksi. Ja selvästikin facebookin kaverilistan pituus on se asia, joka määrittää arvoni maailmassa. :) Toisaalta tuntuisi melkoisen hölmöltä listata kaikki ala-astetutut, joiden kanssa ei ole koskaan puhunut sanaakaan. Riittääkö feisbuuk-kaveruuteen se, että löytää jonkun profiilin ja saa "hei toi on toi" -fiiliksen? Jotkut ehkä vastaisivat tähän kyllä. Toiset kehottaisivat kulkemaan rohkeasti omaa tietään, ja lisäämään vain ne 4½ tyyppiä, jotka oikeasti ovat ystäviä, ja haistattamaan paskat erakoksi arvosteleville.

Itse taidan mennä välimuotolinjalle. Laitetaan nyt vaikka tyypit, jotka on tullut tunnettua jonnin aikaa, ja joiden kanssa on tullut juteltua ja muutenkin on väleissä. Ehkei sitte tarvi jännittää niin paljon sitä, että se random-tuttu tulee sanomaan: "vittuuks mut kaveriksi lisäät, oon aina vihannut sua", ja poistaa listalta. Sekös vasta söisi miestä. =) Olkoonkin niin, että monien kanssa on oltu vuosia puhumatta, niinhän mä oon melkeen kaikkien muidenki maailman ihmisten kanssa. :)

Näin selkeesti korvamerkitty facebook-teksti pitää ehkä julkaista sielläkin. Jos kehtaa. 

Metsään on tullut jo syys / Takaisin sateeseen astelen

Tänään taas satoi. Lähdin kauppaan ja huomasin, että kohtuullisen voimakas tihkusade alkoi. Havaitsin myös, että olin juuri sadepilven ja kirkkaan taivaan välimaastossa, joten koitin parhaani mukaan ajaa sadetta karkuun. Onnistuinkin, mutta myöhemmin kuin ensin ajattelin. Tapahtuma oli perin mukava, vaikka kerronkin sen näin saatanan tylsästi.

Sade on ihan mukava juttu nykyisellään.  Opin pitämään sateesta aika tarkkaan 9,085 vuotta sitten. Ennen olin, uskoakseni normaaliin tapaan, sitä mieltä, että sade on tyhmää. Tuolloin kuitenkin eräs henkilö ilmoitti pitävänsä sateesta, ja kun aloin hiukan pohtia ja testailla, huomasin että minäkin taidan pitää siitä. Koska minä olen tähän oppinut, voitte tekin oppia. Asia on melko pitkälti suhtautumiskysymys. 

Näin myöhemmin olen alkanut analysoida sateestapitämistäni tarkemmin. Sade antaa mahdollisuuden asettua tavallisten kuolevaisten yläpuolelle. On äärimmäisen hienoa kulkea rauhallisesti ja pää pystyssä sateessa, samalla kun muut kyyristelevät ja pinkovat pakoon. Tyynen rauhallinen käyttäytyminen kun muut eivät niin toimi, tuntuu hienolta. Tämä on ehkä osittain vain psykologiaa ja plaseboa. Kuitenkin vain osittain. Samanlainen muut ylittävä itsevarmuus ei onnistu, ellei ulkopuolinen tekijä (sade) laske muita hiukan alaspäin. 

Sade voi aiheuttaa toisenkin hieman samankaltaisen itsekorostavan fiiliksen. Kun varta vasten menee ulos kaatosateella, tulee hieno olo. Sellainen "hei tyhmä poika sä oot sekaisin" -olo. Ainahan sitä tahtoo kuvitella olevansa jotakin erikoista, ja itse olen onnistunut niissä kuvitelmissa muunmuassa tällä tavalla. 

Näin on. Sade saa esiin hienoja mietteitä, se pitää kivaa mökää ja raikastaa ilman. Paitsi joskus alkaa haista madoilta. Ja märät vaatteet on ikävät pitää päällä kauan. Ja maa kastuu. Märkä maa se vasta on perseestä. Ei voi maata ruohikolla tai istua penkillä, ja tassutkin kastuvat. Miksiköhän sukkien kastuminen on tyhmää, mutta paidan ei? 

Keksin kaksi kivaa lainaotsikkoa, enkä tahtonut valita, joten pistin molemmat.

Long time no sea

Otsikkomaiset tarkoitukselliset kirjainvääntelyt ja muut vastaavat ovat hauskoja. Tosin niihin ihastuu usein liikaa. Liikaa ei mielestäni ollut se, kun kehotin rahaa kaipaavaa kanssaeläjääni menemään tomaatille. Todennäköisesti olisi silti ollut liikaa, jos olisin laittanut otsikon muotoon "long time no meri". Tai mikä ehkä vielä parempi, Meri. Näin olisi tullut vielä yksi puolittainen askel lisää. Kuitenkin tuntuisi olevan niin, että yhden muutoksen voi tehdä, ja olla silti ymmärrettävä. Kaksi vaatii yleensä jo korkeampaa älykkyyttä, ja kolmesta eteenpäin mennään sille alueelle, etten aina itsekään myöhemmin muista, että mitä hittoa sitä on taas koitettu horista.

Kuitenkin, kesä oli ja meni. Kesän aikana taas mentiin elämässä eteenpäin, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Opin kuitenkin esimerkiksi seuraavat asiat:

- yötyöt ovat mukavia

- kahvimaito kannattaa lämmittää

- siilit ovat hauskoja

Okei, viimeistä en oppinut kesän aikana, mutta kahden kohdan lista olisi ollut liian lyhyt. No, keskimmäisenkin opin jo aiemmin, mutta kesällä harrastin sitä lisää. Ekaa tein oikeasti kesällä.

Oli tarkoituksena jaaritella jotakin tuosta otsikon vihjailemasta kirjoitustauosta, mutta lähdin jo alussa harhailemaan. Ja nyt ei enää huvita.