Lisää vanhojen juttujen pyörtämistä on tapahtunut. Ensin otin irkkigaltsussa yhteisöt käyttöön, ja nyt liityin jopa facebookkiin. Jälkimmäistä oon pitänyt joutavuutena, koska kuulemani jutut siitä ovat olleet pääasiassa typeriä testejä ja muita sovelluksia. Sitten keksin, että sepä voisi olla mainio tapa olla edes jossain yhteydessä jo kaikonneiden real-life-tovereiden kanssa.
Nyt naamiksessa (ihan itte keksin äsken ekstempore!) kaveripyyntöjä lisäillessäni olen havainnut kiintoisia sosiaalisia dilemmoja. Missä menee se raja, kenet pyydän kaverikseni? Jos pyytää vain ne, joiden kanssa oikeasti on kaveerannut ja jutellut paljonkin, jää lista lyhyeksi. Ja selvästikin facebookin kaverilistan pituus on se asia, joka määrittää arvoni maailmassa. :) Toisaalta tuntuisi melkoisen hölmöltä listata kaikki ala-astetutut, joiden kanssa ei ole koskaan puhunut sanaakaan. Riittääkö feisbuuk-kaveruuteen se, että löytää jonkun profiilin ja saa "hei toi on toi" -fiiliksen? Jotkut ehkä vastaisivat tähän kyllä. Toiset kehottaisivat kulkemaan rohkeasti omaa tietään, ja lisäämään vain ne 4½ tyyppiä, jotka oikeasti ovat ystäviä, ja haistattamaan paskat erakoksi arvosteleville.
Itse taidan mennä välimuotolinjalle. Laitetaan nyt vaikka tyypit, jotka on tullut tunnettua jonnin aikaa, ja joiden kanssa on tullut juteltua ja muutenkin on väleissä. Ehkei sitte tarvi jännittää niin paljon sitä, että se random-tuttu tulee sanomaan: "vittuuks mut kaveriksi lisäät, oon aina vihannut sua", ja poistaa listalta. Sekös vasta söisi miestä. =) Olkoonkin niin, että monien kanssa on oltu vuosia puhumatta, niinhän mä oon melkeen kaikkien muidenki maailman ihmisten kanssa. :)
Näin selkeesti korvamerkitty facebook-teksti pitää ehkä julkaista sielläkin. Jos kehtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti