Olen muuttanut

Blogi jatkaa osoitteessa http://tekotaiteellinenbloginnimi.blogspot.com/

Lisätietoa tässä jutussa.

Naamateosanalyysi

Lisää vanhojen juttujen pyörtämistä on tapahtunut. Ensin otin irkkigaltsussa yhteisöt käyttöön, ja nyt liityin jopa facebookkiin. Jälkimmäistä oon pitänyt joutavuutena, koska kuulemani jutut siitä ovat olleet pääasiassa typeriä testejä ja muita sovelluksia. Sitten keksin, että sepä voisi olla mainio tapa olla edes jossain yhteydessä jo kaikonneiden real-life-tovereiden kanssa.

Nyt naamiksessa (ihan itte keksin äsken ekstempore!) kaveripyyntöjä lisäillessäni olen havainnut kiintoisia sosiaalisia dilemmoja. Missä menee se raja, kenet pyydän kaverikseni? Jos pyytää vain ne, joiden kanssa oikeasti on kaveerannut ja jutellut paljonkin, jää lista lyhyeksi. Ja selvästikin facebookin kaverilistan pituus on se asia, joka määrittää arvoni maailmassa. :) Toisaalta tuntuisi melkoisen hölmöltä listata kaikki ala-astetutut, joiden kanssa ei ole koskaan puhunut sanaakaan. Riittääkö feisbuuk-kaveruuteen se, että löytää jonkun profiilin ja saa "hei toi on toi" -fiiliksen? Jotkut ehkä vastaisivat tähän kyllä. Toiset kehottaisivat kulkemaan rohkeasti omaa tietään, ja lisäämään vain ne 4½ tyyppiä, jotka oikeasti ovat ystäviä, ja haistattamaan paskat erakoksi arvosteleville.

Itse taidan mennä välimuotolinjalle. Laitetaan nyt vaikka tyypit, jotka on tullut tunnettua jonnin aikaa, ja joiden kanssa on tullut juteltua ja muutenkin on väleissä. Ehkei sitte tarvi jännittää niin paljon sitä, että se random-tuttu tulee sanomaan: "vittuuks mut kaveriksi lisäät, oon aina vihannut sua", ja poistaa listalta. Sekös vasta söisi miestä. =) Olkoonkin niin, että monien kanssa on oltu vuosia puhumatta, niinhän mä oon melkeen kaikkien muidenki maailman ihmisten kanssa. :)

Näin selkeesti korvamerkitty facebook-teksti pitää ehkä julkaista sielläkin. Jos kehtaa. 

Metsään on tullut jo syys / Takaisin sateeseen astelen

Tänään taas satoi. Lähdin kauppaan ja huomasin, että kohtuullisen voimakas tihkusade alkoi. Havaitsin myös, että olin juuri sadepilven ja kirkkaan taivaan välimaastossa, joten koitin parhaani mukaan ajaa sadetta karkuun. Onnistuinkin, mutta myöhemmin kuin ensin ajattelin. Tapahtuma oli perin mukava, vaikka kerronkin sen näin saatanan tylsästi.

Sade on ihan mukava juttu nykyisellään.  Opin pitämään sateesta aika tarkkaan 9,085 vuotta sitten. Ennen olin, uskoakseni normaaliin tapaan, sitä mieltä, että sade on tyhmää. Tuolloin kuitenkin eräs henkilö ilmoitti pitävänsä sateesta, ja kun aloin hiukan pohtia ja testailla, huomasin että minäkin taidan pitää siitä. Koska minä olen tähän oppinut, voitte tekin oppia. Asia on melko pitkälti suhtautumiskysymys. 

Näin myöhemmin olen alkanut analysoida sateestapitämistäni tarkemmin. Sade antaa mahdollisuuden asettua tavallisten kuolevaisten yläpuolelle. On äärimmäisen hienoa kulkea rauhallisesti ja pää pystyssä sateessa, samalla kun muut kyyristelevät ja pinkovat pakoon. Tyynen rauhallinen käyttäytyminen kun muut eivät niin toimi, tuntuu hienolta. Tämä on ehkä osittain vain psykologiaa ja plaseboa. Kuitenkin vain osittain. Samanlainen muut ylittävä itsevarmuus ei onnistu, ellei ulkopuolinen tekijä (sade) laske muita hiukan alaspäin. 

Sade voi aiheuttaa toisenkin hieman samankaltaisen itsekorostavan fiiliksen. Kun varta vasten menee ulos kaatosateella, tulee hieno olo. Sellainen "hei tyhmä poika sä oot sekaisin" -olo. Ainahan sitä tahtoo kuvitella olevansa jotakin erikoista, ja itse olen onnistunut niissä kuvitelmissa muunmuassa tällä tavalla. 

Näin on. Sade saa esiin hienoja mietteitä, se pitää kivaa mökää ja raikastaa ilman. Paitsi joskus alkaa haista madoilta. Ja märät vaatteet on ikävät pitää päällä kauan. Ja maa kastuu. Märkä maa se vasta on perseestä. Ei voi maata ruohikolla tai istua penkillä, ja tassutkin kastuvat. Miksiköhän sukkien kastuminen on tyhmää, mutta paidan ei? 

Keksin kaksi kivaa lainaotsikkoa, enkä tahtonut valita, joten pistin molemmat.

Long time no sea

Otsikkomaiset tarkoitukselliset kirjainvääntelyt ja muut vastaavat ovat hauskoja. Tosin niihin ihastuu usein liikaa. Liikaa ei mielestäni ollut se, kun kehotin rahaa kaipaavaa kanssaeläjääni menemään tomaatille. Todennäköisesti olisi silti ollut liikaa, jos olisin laittanut otsikon muotoon "long time no meri". Tai mikä ehkä vielä parempi, Meri. Näin olisi tullut vielä yksi puolittainen askel lisää. Kuitenkin tuntuisi olevan niin, että yhden muutoksen voi tehdä, ja olla silti ymmärrettävä. Kaksi vaatii yleensä jo korkeampaa älykkyyttä, ja kolmesta eteenpäin mennään sille alueelle, etten aina itsekään myöhemmin muista, että mitä hittoa sitä on taas koitettu horista.

Kuitenkin, kesä oli ja meni. Kesän aikana taas mentiin elämässä eteenpäin, vaikkei mitään tapahtunutkaan. Opin kuitenkin esimerkiksi seuraavat asiat:

- yötyöt ovat mukavia

- kahvimaito kannattaa lämmittää

- siilit ovat hauskoja

Okei, viimeistä en oppinut kesän aikana, mutta kahden kohdan lista olisi ollut liian lyhyt. No, keskimmäisenkin opin jo aiemmin, mutta kesällä harrastin sitä lisää. Ekaa tein oikeasti kesällä.

Oli tarkoituksena jaaritella jotakin tuosta otsikon vihjailemasta kirjoitustauosta, mutta lähdin jo alussa harhailemaan. Ja nyt ei enää huvita.

Lisää kavereita

En ole koskaan ollut hyvä uusien ystävien hankkimisessa. Viime vuosina sosiaalinen elämäni on muutenkin rajoittunut pitkälti perheeseen ja vaimooni. Tässä pari päivää sitten aihe tuli hieman puheeksi, ja keksin, että edellinen uusi tuttavuuteni on tullut seitsemän kuukautta sitten, kun lapseni syntyi. Ja tästäkös tulikin mieleeni nerokas oivallus: minun ei tarvitse etsiä uusia ystäviä, minä voin tehdä niitä! Toki sanotaan, ettei lapsensa kanssa saa olla kaveri, mutta yhtä kaikki, uusi ihminen ja lisää sisältöä elämään. 

Sairas sielu terveessä ruumiissa?

Viime aikoina olen alkanut syödä terveellisemmin. Itseasiassa tämä projekti on ollut päällä jo melko pitkään, mutta tietynlainen harppaus on tapahtunut lähikuukausina. Kasvisten syömisestä tulee hyvä mieli. Usein salaatti ei ole mikään valtaisa herkku, mutta mielihyvä korvaa sen mikä maussa menetetään. Onnistumisen tunne on suuri, kun tunkee kitaansa montaa eri väriä olevia kasviksia. Kun huomaa, että kaninruualla voi korvata sen, ettei tarvitse niin paljoa syödä epäterveellisempää kamaa. Elättelen toiveita siitä, että tulen huomaamaan ruokavalion parantumisen myös ruumiissani. En tunne voivani huonosti, mutta ehkä en vain tiedä paremmasta. No, nuutunut olen usein, ehkä se katoaa.

Kun aiemmin huomasin, ettei rehuja tule syötyä tarpeeksi, aloin kompensoida puutetta tekemällä erilaisia terveysjuomia. Idea tuli muistaakseni vanhasta ostoskanavalla pyörineestä magic bullet -mainoksesta. Juomaan voi sotkea mitä tahansa soseutuvia kasviksia. Hyvän makuista litkusta saa lisäämällä hedelmiä, marjoja tai vastaavaa kamaa. Helppo tapa on laittaa sekahedelmäpurkki. Noissa tosin on sokeriliemi, joten parempi olisi jokin muu. Nämä taivaalliset nektarit näyttävätkin herkullisilta, kuten kuvasta näkyy.

Kuten projekteilleni usein käy, on tämäkin lähtemässä lapasesta. Armas vaimoni ohimennen totesi minulle jokin aika sitten, että koivun silmuissa on paljon c-vitamiinia. Tiesin tuon, mutta olin jo unohtanut, joten muistutus taisi aukaista Pandoran lippaan. 

Olen jo pari vuotta kerännyt keväisin nokkosia. Ovat ultimaattisen terveellisiä, ja niitä voi tunkea vähän joka paikkaan. Pääasiassa olen käyttänyt noihin terveysjuomiini, mutta myös muualle. Nyt sitten tuon koivujutun kuultuani eksyin www.yrttitarha.com -sivustolle. Jonka seurauksena nokkostenhakumatkalla mukaani tuli myös voikukan lehtiä, maitohorsmaa ja vadelmanlehtiä. Valkoapilaa ei sopivasta paikkaa löytynyt, sääli. Hetken soseutuksen ja säätämisen jälkeen pakastin on nyt täynnä ilmeisesti hyvin terveellistä, ja saatanallisen pahanmakuista tahnaa. Mutta onneksi on myös kaikkea maun peittämiseksi. Pitäis nuutumusten kadota, jos kohta tunnenkin itseni hipinretaleeksi.

Ikea-vuodatusta

Muutama päivä sitten tein elämäni ensimmäisen visiitin Ikeaan. Käsitykseni tuosta lafkasta ovat muuttuneet pikkuhiljaa ajan myötä. Jokunen vuosi sitten puljun nimi sai aikaan lähinnä "Vade Retro Satana!" -fiiliksiä. Sen jälkeen tulivat "ehkä siellä olisikin jotain, vaikka aika halveksuttava mesta kuitenkin" -mietteet. Nyt mietteeni ovat jo miltei positiiviset. Eräs hämmentävä käänne oli se, kun kuulin erään tietämäni henkilön suosivan kauppaa. Tämä tyyppi on todellinen elitisti, erittäin laatutietoinen ja vaativa miltei kaiken tekemänsä suhteen. Tästä syystä Ikea oli häneltä hyvin ennalta-arvaamaton veto, koska kuvittelin kaupan lähinnä trendipellejen ja massatyyppien paikaksi. Ikeahan tunnetusti on mesta, johon noin 22-vuotiaat menevinä itseään pitävät sidukanlipittäjäpimut raahaavat vastahakoiset äijänsä. Kaupassa tytöt sitten kaakattavat jatkuvalla syötöllä jotakin miestensä mielestä käsittämätöntä: "Hei tää hylly sopis kyl tosi hyvin niiden meidän marimekkoverhojen kanssa." Mies: "Urgh..."

Tuollaisia ihmisiä käy Ikeassa. Näiden lisäksi on olemassa suuri määrä tyyppejä, jotka halveksuvat noita edellä kuvattuja tyyppejä. Vastareaktiona he halveksuvat sitten myös Ikeaa, sillä eihän voi pitää mistään, mistä halveksuttavat ihmiset pitävät. Toisaalta jos olisi hiukankin enemmän ns. kunnon ihmisiä, jotka suosittelevat ja kehuvat Ikeaa, varmaan myös Ikea-vastaisten määrä pienenisi reilusti. Uskon näet, että suurin syy inhota Ikeaa on se imago ja kaupan suosio tiettyjen ihmisten keskuudessa. Toisin on vaikkapa Lidlin kanssa. Lidl-viha kummunnee usein omituisista tuotteista ja muutenkin erilaisista toimintatavoista, ja on näin ollen ehkä reilumpaa kuin Ikea-viha. No, kyllähän Ikeastakin kuulee ärsyyntymistä siitä, että huonekalut on koottava itse. Tämä on taas jo rationaalisempi syy dissata. 

Itsekin siis ennen halveksuin Ikeaa, vaikkei kaupasta kokemuksia varsinaisesti kokemuksia ollutkaan. Hetken kaupassa pyörittyäni kasvoilleni levisi innostunut virne. "Täällähän on vaikka mitä!" Täyteen Ikea-uskovaisuuteen en ole vielä kääntynyt, mutta pidän mieleni avoimena, jos vaikka henki koskettaisi minua. (Näin eräs uskonnontuputtaja kehoitti joskus tekemään, kun kyselin fiksuja kristinuskon epäreiluudesta ja muusta.) Tarkoitus oli vielä kirjoittaa enemmänkin vastareaktioiden järkevyydestä, mutta ehkä toisella kertaa. Muutenkin piti karsia juttuja, kun tämä uhkasi paisua liikaa.

Read my scars

Männä viikolla ruokaa valmistaessani uskollinen Sanelli-veitseni viilsi melkoisen syvän haavan kauniiseen sormeeni. Hetken jo luulin, että pala irtoaisi, mutta tulos oli sormeni kannalta parempi. Arpi tuohon saattaa kuitenkin jäädä. Arvet ne vasta ovat miehekkäitä! Kuin neutraalit tatuoinnit mieleenpainuvista tapahtumista elämän varrella. On kuin kantaisi aina mukanaan valokuvaa tilanteesta. Arpia katsellessa voi muistella, että tulipahan tuolloinkin elettyä. Ja kun aika muutenkin yleensä kultaa muistot, voi myöhemmin jopa rehvakkaasti ylpeillä arvillaan: "Perkele, tämän sain kun karhu hyökkäsi sienimetsällä ollessani. Tai minä mitään sienestä, hippien hommaa semmonen, mutta piti olla vaimolle kuskina. Akat kun ei meikäläisen Hummeria aja." 

Komeimman arpeni sain noin viisivuotiaana. Kirmailin nurmikentillä huolia vailla, kun tasapaino hetkeksi herpaantui, ja kaaduin iskien polveni ruohikkoon kätkettyyn betonilaattaan.  Nykyään tuosta on muistona noin neliösentin kokoinen alue muusta ihosta poikkeavaa kudosta. Uusi iho on selvästi sileämpää ja näyttää ainakin ohuemmalta. Mieleen tulee hiukan palovammojen aiheuttamat rakkulat. Tuotakin kohtaa tekisi mieli leikellä, mutta olen onnistunut pitämään itseni siltä osin kurissa jo parikymmentä vuotta. Kuitenkin, piristävä arpi.

Sormenleikkausäksidentistä on aiheutunut myös muunlaista hyötyä. Jo viikon ajan olen välttänyt tiskaamisen tähän vammaani vedoten. Huomenna leikkaan peukaloni irti. Tervetuloa makea elämä!

Edit. Tulipas näemmä lasketeltua hieman luikuria. Kyllähän komein arpeni kuitenkin on ranteessa oleva leikkaushaava, jonka julmat lääkärit tekivät pari vuotta sitten.

Rehellisyydestä

Täydellinen rehellisyys on hemmetin vaikea juttu toteuttaa käytännön elämässä. Koitin sitä joskus. Saman kokeilun aikana koitin myös elää siten, että pitäisin kaikki lupaukseni, pienimmätkin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lupaan tulla kolmelta, tulen silloin. En ennen, enkä varsinkaan jälkeen. Lupausten pitäminen tekee myös mielensä muuttamisen hankalaksi. Vähintään pitää ilmoittaa lupauksen vastaanottajalle, että mieli on muuttunut. 

Mutta tuosta valehtelusta. Ns. valkoisten valheiden välttäminen ei ole kovin hankalaa. Joskus toki tulee tiukkoja paikkoja, kun ei voi oikein kiertää kysymystä, muttei tahdo kertoa totuuttakaan. Hankalaa rehellisyydessä ovat juuri nuo totuuden kiertämiseen liittyvät asiat. Se, ettei voi sanoa "en tiedä", jos oikeasti tietääkin. Useinhan tuota käytetään silloin, kun ei jakseta selittää jotain asiaa pitkästi. On helpompi todeta "en tiedä", kuin höpistä pitkä litania. 

Tulisiko valehtelua sitten aina välttää? Jos kysyttäisiin eräältä kuuluisimmista moraaliteoreetikoista, Immanuel Kantilta, hän vastaisi, että kyllä tulisi. Tai ei varmaan tällä hetkellä vastaisi, vaan kysyjä saisi syytteen hautarauhan häirinnästä. Kant kuitenkin oli sitä mieltä, että koska valehtelun ei voi toivoa tulevan yleiseksi säännöksi, ei sitä saa harjoittaa missään tilanteessa. Jos murhamies kysyy sinulta vaimosi olinpaikkaa, on hänelle se kerrottava, olkoonkin että akka sen seurauksena on oleva entinen. Ehdoton kaveri tuo Immanu.

Myös liioittelu olisi kiellettyä, jos koittaisi pysyä aina rehellisenä. Ei voisi sanoa, että ulkona on aivan saatanan kylmä, jos siellä tosiassa oli vain hiukan normaalia viileämpää. Puhumattakaan vaikkapa sellaisesta ilmauksesta kuin "paras ikinä".

Kaiken kaikkiaan, täydellinen rehellisyys on sekä ylimaallisen vaikeaa, että pirun tylsää. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen juttumme pointtiin. En aio pysytellä totuudessa tämän blogin kirjoituksissa. Aion toteuttaa taitelijan vapauttani, eli jauhaa paskaa minkä kerkeän. Aion tehdä sitä melkoisesti enemmän kuin normaalielämässäni teen, koska en viitsi kirjoittaa niin tylsästi kuin mitä oikeasti olen. Olen kuitenkin sen verran rehellinen, että paljastan tämän näin etukäteen. Jos siis tulen kertomaan, että olen syönyt tänään kuusi kiloa jauhelihaa, saattaa oikeasti olla, että lihaa on kulunut vain 1,3 kiloa. Ettäs kehtaan.

Kirppusäkin karvanlähtö

Kevät on koittanut, ja sen mukana on saapunut myös koiramme karvanlähtöaika. Hämmästyttävän pitkään villapaali on jo pudotellut osasiaan lattialle. Kuvitelkaapa valkoinen, säkäkorkeudeltaan noin 67 senttinen pitkäkarvainen elämänmuoto, joka mieluusti jolkottelee ympäri asuntoa. Asiaa voisi ehkä demonstroida siten, että hankkisi kuutiometrin pumpulia, sitoisi sen löyhästi narulla jotenkin kokoon, ja kulkisi hetken edestakaisin huoneessa pötikkää heilutetellen. Näin kun toimitte, saatatte saada käsityksen siitä, millainen määrä karvaa elikosta lähtee. Sanottakoon, että kämppä on joskus ollut siistimpikin.

Tämä karvanlähtö on kuitenkin tarjonnut myös miellyttäviä elämyksiä. Irtoamista nopeuttaakseni olen harjaillut ja nyppinyt otusta jonnin verran. Tuo nyppiminen on parhaimmillaan vallan mukavaa hommaa. Kun saa irtoamaan suuren yhtenäisen karvatupon, tulee suuri onnistumisen kokemus. Hiukan samantyyppinen fiilis kun maalipintaa repiessä saa irti suuren suikaleen. Addiktoivaa. Joskus irtoamassa olevan karvatupon näkee hieman irtonaisena, ja sen voi vain nyppäistä. Joskus taas on vain kokeiltava: nypittävä varovasti turkkia ja toivottava parasta. Kyllä, olen täydellisen tyytyväinen nykytilanteeseen, ja toivon, ettei tämä karvanlähtö ikinä laantuisi.

Blogin nimestä

Minua ärsyttää yleensä aina tietynlainen hienostelu, kuten vaikkapa kikkailevat blogien nimet. Ja nyt, positiivisuuden periferia. Ei saatana. Ehkä parempi ois vaikka Positiivisuusploki. Joo, kolmas teksti tänne, ja jo nyt olen täysin karannut positiivisuusajattelustani.

Periaatteiden pirstomista

Joitakin vuosia sitten tapahtui nettimaailmassa sellainen käänne, että useat ihmiset lakkasivat pitämästä henkilökohtaisia kotisivujaan ja siirtyivät erilaisten blogien ja journalien pariin. Vastustin tätä muutosta silloin, ja vastustan edelleen. Kotisivut kun eivät sulje pois päiväkirjamahdollisuutta, vaan ovat vain laajempi kokonaisuus. Tämän vuoksi edelleen pidän kokonaisia sivuja kiinnostavampina, jos vain ovat hyvin rakennetut.

Pääasiassa noista syistä johtuen jätin tuolloin pykäämättä pystyyn omaa blogia. En muista oliko tämä jonkinlainen periaatepäätös. Jos oli, on tuo periaate nyt rikottu. En enää nykyään pidä periaatepäätösten rikkomista negatiivisena asiana. Periaatteet osaavat olla melkoisen rajoittavia. Jos jollekin päätökselle ei koe enää olevan tarpeeksi perusteita, ei sitä varmaankaan yleensä kannata pitää voimassa vain periaatteen vuoksi.

Lukioaikana tuskailin kovasti saadakseni pitkän matematiikan suoritettua. Olin päättänyt selviytyä siitä. Tuo päätös oli sellainen, joka olisi kannattanut perua. En kostunut tuosta kärsimyksestä mitään muuta kuin sen tunteen, että pidin pääni. Ei se tunne ollut lopultakaan niin hieno, että se olisi korvannut kaiken sen ajan ja vaivan. Lisäksi olisin voinut opiskella jotain hyödyllisempää. Matikkaakin osaisin varmaan paremmin, jos olisin käynyt sen vain lyhyenä. Tuolloin olisi voinut keskittyä helpompiin asioihin, kas kun pitkästä en tajunnut hevonkukkua, ja siinä samalla onnistuin hieman menettämään perustaitojani ja rutiinejakin. Tämä oli tapaus, jossa periaatepäätöksen pitäminen oli tyhmästi toimittu. Periaatteitaankin kannattaa siis kyseenalaistaa. Perusteet niiden pitämiseen voivat muuttua samalla tavalla kuin muutkin mielipiteet. "Vain tyhmät ja kuolleet eivät muuta mielipiteitään."

Näin olen upeasti perustellut sen, miksi voin aloittaa blogikirjoittelun. Olen kääntänyt tämän häpeällisen periaaterikkomukseni järkeväksi ja hyväksyttäväksi toiminnaksi. Omatuntoni on puhdas, ja on aina niin oleva! 

Taustalätinää

Minä olen pessimisti ja negatiivinen persoona. Näin ainakin olen pitkään uskonut ja muiltakin kuullut. Hahmotan maailmaani pääasiassa sen kautta, mikä siinä on vialla. Ei ole tilannetta, josta ei keksisi negatiivista sanottavaa. Kuitenkin olen saanut tietooni, että myönteisyys on hieno asia ja tekee onnelliseksi. Kukapa ei tahtoisi olla onnellinen.

Taannoin kirjoittelin nyt jo miltei edesmenneille kotisivuilleni päiväkirjaa. Sain kuulla, että kirjoitan sinne vain kun on jotakin valitettavaa. Kritiikki piti paikkansa. Muutenkin olen havainnut, että internetin ihmeellisessä maailmassa aukaisen kitani yleensä silloin kun jokin on huonosti. Siksipä syntyykin nyt blogini, jossa pyrin etsimään positiivisia piirteitä ympärilläni pyörivistä asioista. Olen pitkään jo ollut siinä uskossa, että on hyvä pyrkiä näkemään asioita monelta kantilta, joten kokeillaan nyt hiukan. Lisääkin perusteita blogille keksin, mutta en nyt viitsi alkaa listata.