Männä viikolla ruokaa valmistaessani uskollinen Sanelli-veitseni viilsi melkoisen syvän haavan kauniiseen sormeeni. Hetken jo luulin, että pala irtoaisi, mutta tulos oli sormeni kannalta parempi. Arpi tuohon saattaa kuitenkin jäädä. Arvet ne vasta ovat miehekkäitä! Kuin neutraalit tatuoinnit mieleenpainuvista tapahtumista elämän varrella. On kuin kantaisi aina mukanaan valokuvaa tilanteesta. Arpia katsellessa voi muistella, että tulipahan tuolloinkin elettyä. Ja kun aika muutenkin yleensä kultaa muistot, voi myöhemmin jopa rehvakkaasti ylpeillä arvillaan: "Perkele, tämän sain kun karhu hyökkäsi sienimetsällä ollessani. Tai minä mitään sienestä, hippien hommaa semmonen, mutta piti olla vaimolle kuskina. Akat kun ei meikäläisen Hummeria aja."
Komeimman arpeni sain noin viisivuotiaana. Kirmailin nurmikentillä huolia vailla, kun tasapaino hetkeksi herpaantui, ja kaaduin iskien polveni ruohikkoon kätkettyyn betonilaattaan. Nykyään tuosta on muistona noin neliösentin kokoinen alue muusta ihosta poikkeavaa kudosta. Uusi iho on selvästi sileämpää ja näyttää ainakin ohuemmalta. Mieleen tulee hiukan palovammojen aiheuttamat rakkulat. Tuotakin kohtaa tekisi mieli leikellä, mutta olen onnistunut pitämään itseni siltä osin kurissa jo parikymmentä vuotta. Kuitenkin, piristävä arpi.
Sormenleikkausäksidentistä on aiheutunut myös muunlaista hyötyä. Jo viikon ajan olen välttänyt tiskaamisen tähän vammaani vedoten. Huomenna leikkaan peukaloni irti. Tervetuloa makea elämä!
Edit. Tulipas näemmä lasketeltua hieman luikuria. Kyllähän komein arpeni kuitenkin on ranteessa oleva leikkaushaava, jonka julmat lääkärit tekivät pari vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti